back


Satoi poutaa

 

Satoi poutaa, kesäinen ilma oli mitä talvisin. Kirpeät pakkaset paukkuivat kesähelteellä,  Kuution muotoinen aurinko oli kuin kuun sirppi kukkaniityllä.

Näinä aikoina, näinä kimmoisina aikoina syntyi maailmankaikkeuden etäisimmässä kolkassa utsjoella enkeli nimeltä Wolframi.

 

Tämä tähti, tämä enkeli oli kehittynyt vuosisatojen saatossa, keskellä aavojen valtamerien,  suurten voimien jälkeläisiksi, enkeli Wolframiksi.

 Pienet ikäluokat poistuvat, kuu kantaa valoaan ja juniversumin kohtalokkaat sielut vaeltavat omia polkujaan. On ennustettu että jonain päivänä se kirkkain tähti syntyy, se tähtin jota koko maailma seuraa, on tullut aika, aika Wolframin.

 Kataisen hallitus vääntelee veista kansalaisten haavoissaan, sammuu se pienikin työläisen valo, on aika luovuttaa, luovuttaa se vähäinen usko minkä hiipumiseen on varauduttu.

 Valtakunnat sortuvat, kiviset hekumeeniset veteen piirretyt viivat vaipuvat kuninkaallisten loistojen horrokseen. Kaikki odottavat vain yhtä ja samaa. Sitä suurempaa mahtia mikä palauttaa ihmisen sille määrättyyn arvostukseen kaikkine ulokkeineen.

 Satoi vettä, vesi tuli taivaalta. Pelkästää se jo ennakoi tulevaa suurta inhimillisyyden palauttavaa alkuvoimaa. Pilvet säkenöivät, ne säkenoivät tulevaisuutta, suurta ihmisyydeen uudellen tulemista, Luonto oli odottavalla kannalla, havupuut kasvattivat taimeniaan, eliölliset planktonit jakaantuivat kuin uutta universumia odottaen. Järven  pinta oli tyyni, vitityyni.

 
Katuvalot sammuivat, pohjoisen mudan keskeltä nousi uusi laji, uusi himinen, vahva ihminen. Ensimmäisenä suosta nousi Wolframi.

 Pelkällä kjatseella hän lähetti poliitikot manalaan, vaivaisella käden liikkeellä hän sulki saastuttavat tehtaat. Oli uuden aika, rauhan ja hiljentymisen aika. Hän oli Wolframi